Vapautta elää voi kutsuu yhtälailla juhlinnaksi

Helmi-vanha-luumu täytti viikko sitten 8 vuotta! Ei ikinä uskoisi sitä niin vanhaksi, varsinkaan käytöksen osalta. Tempperamentiltaan Helmi on rauhallinen, mutta joissain tilanteissa se on sähläri-kelpie, kuten kotiin tullessa, ulos lähtiessä ja autoilussa. Vanhemmiten nämä ovat korostuneet, enkä ole saanut sitä opetettua rauhalliseen mielentilaan näissä asioissa. Ja voi kuinka minua ärsyttää koira, joka riekkuu arkielämässä tälläisissä kohdissa. Mion kanssa olen onneksi onnistunut opettamaan sen olemaan rauhallinen, vaikka Helmi riekkuu, huutaa ja hilluu, Mio ei lähde mukaan siihen. Mielenterveyteni ei kestäisi kahta kaahottajaa ja nyt vain verenpaineeni on välillä huippu lukemissa. Mutta Helmiä pitää kiittää siinä asiassa, etten IKINÄ hankkisi enempää kuin kaksi koiraa! Jos molemmat koirani olisi hyvin käyttäytyviä, minulla saattaisi olla enemmänkin koiria ja se menisi jo yli. Tällä hetkellä rahkeet riittää omistaa vain yksi harrastuskoira ja yksi seurakoira, ja molemmat ovat aivan täydellisiä tehtävissään. Kolmannelle koiralle ei edes riittäisi tarpeeksi huomiota, kun nämä kaksi kultaa vie sen jo nyt häikäilemättömästi.

Helmin synttäreitä juhlittiin perheen kesken maksalaatikon merkeissä ja viime tiistaina oli juhlat, kun Helmi pääsi epävirallisiin agi-kisoihin juoksemaan mölli-radan. Juhlat venyivät melkeen yöhön, kun kotiin pääsimme lähtemään vasta klo 23.00. Rata oli kiva ja siinä oli meille molemmille tarpeeksi haastetta (tai oikeastaan minulle, kun pitää olla kokoajan ajatusta edempänä). Minua jännitti suunnattomasti ja kävin radan mielessä läpi ja mietin kaikki siirrot millin tarkasti, aivan kuin Sherloc Hollmes-elokuvassa :D Alku rata meni suunnitelmien mukaan mutta puolessa välissä rataa tapahtui jokin ajatuskatko ja käännöksessä jäin jälkeen, josta seurasi seuraavan valssin pois jääminen, ja toisen ja yhtäkkiä olin siinä tilanteessa että jouduin koko ajan leikkaamaan takaa ja koska Helmi on epävarma, se meinasi kieltää putken, mutta onneksi huomasin sen ilmeestä ettei se mene sinne ja sain jotenkin pelastettua tilanteen. Nolla rata, vaikka se olikin täysi kaaos. Helmi oli nopea muttei se riittänyt palkinnoille. Kisatreeni oli minulle hyvää harjoitusta ja huomasimpa senkin, että tarvitsen rutiinia kisaamisessa, että saan ajatuksen pidettyä kasassa.

Olin taas vaihteeksi kipeänä, enkä sen takia päässyt muutamiin hakutreeneihin. Tein Miolle yhden jäljen, joka oli n. 100 m pitkä ja johon oli tiputettu 3 keppiä. Treeni meni pilalle jo heti alkuun, kun en muistanutkaan missä kohtaa jälki tarkalleen on (miten amatöörimäistä). Mio kuitenkin lähti jäljelle ja löysi ensimmäisen kepin, mentyään ohi vähän matkaa. Onneksi kuitenkin tajusi että oli missannut kepin. Mion jalat kulkee selvästi nopeammin kuin hajun viesti aivoihin... Miehet. Mion jäljestys ei ollut ollenkaan kunnollista, mutta suoriutui kuitenkin. Onneksi olin aijemmin tallonut esineruudun ja olin asenteella: tämä ei voi mennä kuin hyvin. Olisi pitänyt jättää treenit jäljestykseen, sillä kuume nousi verenpaineen noustessa. Ruutu oli kapea ja vein ensimmäisen helpon esineen (lapasen) taakse. Mio lähti täysillä ja jäi pyörimään hanskan ympärille ja lähti pois. Katselin touhua hämmentyneenä ja lähetin uudestaan. Eikä tuonut hanskaa. Eikö se nähnyt sitä? Huutelin käskyt uudestaan ja Mio löysi hanskan, heitti sen ilmaan, jätti siihen ja jatkoi juoksemista! Eikä hakenut sitä, vaikka huusin! Olin ihan raivona! Kutsuin koiran luokse, en sanonut mitään, ilmekään ei värähtänyt. Laitoin koiran puuhun kiinni ja juoksin itse ruutuun purkamaan paineita. Heittelin ja leikin hanskan kanssa niin kauan että olin itse rauhoittunut. Olin pururadan vieressä ja voin kuvitella mitä lenkkeilijät ajattelevit, kun joku hilluu ja huutelee riemukkaasti metsässä heitellen lapasta. Kun sain purettuani raivoni kävelin rauhallisesti Mion luokse ja lähetin sen hakemaan hanskan ja kyllä toi lapasen niin ripeästi että! Palkkasin Mion ruhtinaallisesti ja olin iloinen. Seuraavaksi vein piponi ruudun puoleen väliin ja lähetin koiran. Sama juttu kuin aiemmin, kävi haistamassa pipoa ja jatkoi hillumista. Miten voi itsellä mielentila muuttua kymmenen minuutin aikana kymmenen kertaa? Ja siinä raivon-tilassa sulkee ympärillään olevat ihmiset ja tapahtumat pois mielestä kun ilman estoja menee leikkimään pipon kanssa. Taas kun olin rauhoittunut lähetin koiran hakemaan minulle kuuluvan esineen ja taas tuotiin vauhdilla. Mega palkkaamiset ja kiitokset herralle vaivan näöstä tuoda kadottamani pipo takaisin. Siihen päätettiin treeni ja pitäisi mennä taas katsomaan miten on työskentelyn laita tällä kertaa. Jos homma jatkuu samanlaisena. niin pitää kysyä neuvoa käytökseen viisaammilta.

Tällä viikolla treenattiin hakua pari kertaa ja molemmilla kerroilla meni paremmin kuin hyvin. Pimeällä kentällä harjoiteltiin syviä pistoja 50 metriin. Samalla otettiin yliheittoja ja loppupalkan (lelun) olin jättänyt maalimiehelle. Eilen metsässä tehtiin samoja syviä pistoja 50 m ja ensimmäiset maalimeihet etukulmissa oli haamuina. Mio teki molemmat täysillä suoraan läpi kaikenmaailman esteiden. Loput kolme maalimiestä oli myös 50 m ja ilman haamuja Mio paineli suoraan niiden luo. Loppupalkka oli taas maalimiehellä ja nyt kun Mio tietää lelun olevan jollain ukolla metsässä eikä minulla, niin sen motivaatio on kasvanut huimasti. Meidän ryhmässä on pääasiassa isoja koiria ja muut nauraa Mion näyttävän ihan maantiekiitäjältä verrattuna rotikoihin ja dobbereihin :D

Tokossa ollaan edetty kirjaimellisesti hitaasti. Seuraaminen on n. askel ja palkka, käännös ja palkka. Katse ja paikka pysyy jo paremmin.

Aika menee nopeasti ja n. kuukauden päästä on voittaja näyttelyt. Siitä havahtuneena aloin treenaamaan juoksemista kun ei siitä meinaa tulla mitään kun Mio vain seuraa. Ensin yritin saada Mioa juoksemaan namikipolle, muttei se ollut tarpeeksi kiinnostava ja seuraaminen jatkui. Vaihdoin palkan leluun ja johan juoksi! Tällä hetkellä juoksee hyvin suoraan muttei käännökset vielä oikein luonnistu. Ja toivotaan että alkaa juoksemaan myös ilman lelua. Ei me sinne näyttelyyn voitonkiilto silmissä mennä, vaan sen suuren tunnelman ja vuoden koiratapahtuman takia, olisi kuitenkin kiva että Mio juoksee kunnolla, kun olen maksanut itseni kipeäksi ilmoittaessani sen sinne. Pääsen myös esittämään kasvattimme Iisan (Musnat Deeragun) pentuluokkaan sunnuntaina. Jännää! :)

Miten tätä ajetaan?!

Maanantaina agility treeneissä oli aiheena putki ja pussi. Pieni nopea moottoripyörä kaahaili ylinopeutta kun treenattiin lempiesteitä, turkiseläimetkin oli jäädä alle. Benelli kiihtyi nollasta sataan, hevosvoimat jylläsivät ja vielä varikollakin kierrokset pyörivät mittarissa. Jarrupalat kuluivat puhki, mutta lopulta löysin virtakytkimen ja sain sammutettua pelin. Loppuodottelu olikin sitten kasassa muutamaa kannustushuutoa lukuunottamatta.

Tiistaina ajeltiin hiljakseltaan jälkeä. Onneksi olin vaihtanut Benellin jarrupalat ja pysyimme kutakuinkin nopeusrajoitusten sisäpuolella. Alussa oli jonkin verran keulimista, mutta loppua kohden kaikki pyörät oli maassa ja ajosta selvittiin kompastumatta risuihin, joita oli ajoradalla 7 kpl. Kaikki kepit poimittiin kyytiin, ettei ne aiheuta muille vaaratilanteita.
Jenni ja Penne (Musnat Dubbo) oli tutustumassa jäljen saloihin ja Penne sai heti jujusta kiinni. Kuului kauas kun se nuuskutteli jäljen tarkkaan. Lopuksi kävimme jäähdytys lenkillä.

Keskiviikkona oli jarrupalat taas koetuksella kun vuorossa oli tottis ja aiheena seuraaminen. Ensin harjoiteltiin triftaamista ja ajajan sisäistettyä oikean liikeradan, homma alkoi luistaa. Suoraan ajaminen ei sitten sujunut alkuunkaan. Edestakas heilumista, edistämistä ja levottomuutta. Aloitimme alusta, nytkähdys eteetn ja seis. Oikea asento, kohta ja matalat kierrokset löytyi lopulta ja saimme onnistuneen treenin.

Pari päivään ollaankin sitten vietetty seesteistä elämää lenkkeillen vastapainona kaahailulle. Nyt ulkona paistaa aurinko ja menemme pitkälle metsälenkille crossipyörä-radalle, jonka jälkeen ajetaan jälki ja kokeillaan taas triftaamisia. Illalla tallin varikolle kannustamaan muita hurjapäitä, joilla on lupa kaahailla radalla.

The mouse goes skueeq...

...and the seels go ow ow ow.

But theres one sound that no one knows.
             
                WHAT DOES THE FOX SAY?!

Treenitilanne katsaus

Agilityssä ollaan kerran treenattu ja viimeksi oli teoria. Ekoissa treeneissä aiheena oli hyppy, muuri ja pituus. Kaikissa treeneissä käytettiin namikippoa, jotta saadaan koira irtaantumaan innokkaasti esteelle ja itse voi juosta vaikka ohi tai toiseen suuntaan. Ollaan kotona treenattu Mion kanssa toodella pitkiä matkoja namikipon kanssa, niin että minä juoksen missä sattuu. Miolla kun on ollut ongelma minun perään kiiruhtamisen kanssa. Puiden kierto harjoitusten takia se työskentelee lähellä, mutta nyt se juoksee jo itsenäisesti ja antaa minun hillua omiani. Kummatkin ohjaukset on kyllä hyvä hallita, sillä joillain kelpeillä on vaikea työskennellä lähellä ohjaajaa.

Tällä viikolla ei päästy hakuilemaan omistaja flunssan takia, mutta jälkiä ollaan ajettu rauhaksiltaan kolme kappaletta. Ensimmäiseen heitin namit askelille, koska taukoa on ollut, enkä tiennyt miten se lähtee ajamaan jälkeä. Olin turhaan laittanut namit jäljelle, sillä Mio ei koskenutkaat niihin, vaikka yritin hieman hidastaa ja vihjata nameista. Äiti teki seuraavan jäljen ilman nameja ja nyt sinne oli piilotettu 6 keppiä. Aluksi ajattelin opettaa Mion menemään maahan kepillä, mutta Mio päätti toisin. Näytin Miolle taskussani olevan kepin ja lähetin jäljelle. Aluksi se nosti vain nenän ylös ja yritti lähteä etsimään ukkoja heinikosta. Ensimmäinen keppi löytyi jäljeltä vahingossa, kun Mio sähläsi edestakas jäljellä. Mutta löysi kuitenkin ja nosti sen heti minulle käteen. Jaa, edetään sitten niin, että Mio poimii ystävällisesti kepit, niin minun ei tarvitse kyykkiä. Koko jälki mentiin välillä nenä maassa ja välillä eksyttiin ilmavainun puolelle heinikkoon, mutta hitaalla etenemisnopeudella Mio löysi kaikki kepit. Se hiffasi heti, että keppien etsintä on se juttu ja jos se erehtyi ohi kepistä se kuitenkin tajusi kääntyä takaisin huomatessaan menneensä ohi.
Äsken tein jäljen, johon tiputin 7 keppiä. Kepit oli n. kymmenen askeleen välein ja annoin jäljen vanhentua 30 min. Äidin nurmikentältä on kerätty agi-esteet jo pois, joten siinä on sopivan lyhyt nurmikko, jotta Mio oppisi pitämään nenän MAASSA ajaessaan jälkeä. Ensimmäiselle kepille mentiin nenä vähän ylempänä, mutta sen jälkeen Mio tajusi laittaa kuonon maahan ja edetä rauhallisesti. JEE! Kaikki kepit löyty ilman pyörimistä. Jatketaan jäljestämistä lyhyellä nurmikolla jäljelstämistä ja koitetaan saada suoraan kulkeminen kuntoon ennen talvea.

Haussa Ollaan kentällä treenattu syviä pistoja ja yli heittoja. Viime kerralla ne onnistui niin hyvin, että koittaa niitä myös metsässä. Ensimmäiset pistot tein etukulmiin melkein viiteenkymppiin. Mio lähti hyvin mutta n. 30 m jäi pyörimään. Kutsuin pois ja lähetin uudestaan, eikä vieläkään löytänyt. Monta kertaa jouduin lähettämään ennen kuin löysi maalimiehen. Seuraavan löysi hyvin vaikka oli kaukana. Kolme seuraavaa oli lyhyitä pistoja ja niiden yhteydessä yliheitot ja hyvin meni. Pitkä pisto taas huono, jouduin menemään aika lähelle lähettämään. Joka kerta, kun menin maalimiehelle Mio tuli vastaan ja odotti lelua loppupalkaksi. Viimeinen oli lyhyt ja onnistunut pisto johon päätin lopettaa. Ensi kerralla annan loppupalkan maalimiehelle, sillä nyt minä olen se mielenkiintoisempi, eikä Miolla ole suurta kiinnostusta maalimiehiä kohtaan.

Esineruutua ollaan paljon. Yhteistreeneissä oli vieras esine ja vieras vei sen metsään. Mio lähti nopeasti, jäi haistelemaan esinettä, vähän heitteli, muutei tuonut sitä. Rauhallisen päättäväisesti lähetin sen aina uudestaan ja sama käytös jatkui. Loppujen lopuksi se toi sen. Seuraavat esineet tuli paremmin minulle, muttei niin hyvin kuin olisi voinut. Alkuviikosta tein 4 m leveän ja 50 m syvän ruudun pitkään heinikkoon, jossa kasvoi koivuja harvakseltaan. Kaksi esinettä vein ja kummallakin kerralla Mio näki kun vein. Ja kumpikin palautui täydellisesti. Ei mitään ongelmaa.
Edellispäivänä tein n. 3 m leveän ja 50 m syvän ruudun pitkään heinikkoon ja tällä kertaa äiti vei sen takareunaan. Täysillä Mio lähti liikkeelle, hämääntyi Helmin ja Lyytin kiritys avusta ja jäi pyörimään siihen mihin tyttöjen aita loppui. Lähetin uudestaan ja tällä kertaa jatkoi häiriöstä huolimatta takarajalle asti. Mio työskenteli hyvin ja se huomasi selvästi missä meni tallottu-alue ja esineen palautus täydelliseti eteeni!

Tokossa ollaan harjoiteltu nopeita istumisia ja maahanmenoja peruutuksen yhteydessä. Namin avulla ollaan tehty täyskäännöksiä vasemmalle ja ainakin vielä jatketaan näitä harjoituksia, koska Mion takapään käyttö ei ole kovin hyvän käännöksissä.

Entäs Helmi? Se liikkuu nykyään yleisillä alueilla flexissä. Melkein kahdeksan vuotta täyttäessään sen kuulo on muuttunut niin valikoivaksi, että luoksetulokäskyt eivät enää koske häntä. Ihan sama millä äänensävyllä kutsun, ja herkkujakin se saa oikeasta käytöksestä, niin ei kuule. Noloa on se, että se menee katsomaan vastaan tulevan tai sitten se vain köpöttelee ohi kohteesta, samalla kun minä saan valitukset koiran vapaana pitämisestä. Paras esimerkki oli viime sunnuntailta kun oli kaverini luona ja naapurissa oli koira. Piha oli onneksi aidattu, mutta Helmi lähestyi kohdetta hiljaa vaanien ja vain pysähtyi monen kutsuhuudon jälkeen. Luokse se tuli, ennen kuin huomasinkaan, kun avasin auton oven. Sen pienen klik-äänen se kyllä kuuli! Kelpi nartut muuttuvat niin kieroiksi ja valikoiviksi vanhemmiten. Fasu oli ihan samanlainen, toko-valiosta tietoakaan.
Toinen iän tuoma riesa Helmillä on sen paino-ongelmat. Helmi on aina ollut rauhallinen ja kuluttaa säästeliäästi ja harkiten energiavarojaan. Lenkeillä se liikkuu koko ajan lähelläni (paitsi kun toinen koira tulee vastaan eikä tottele luokse-käskyä), vain muutaman rauhallisen laukkapyrähdyksen se saattaa ottaa lenkin aikana. Mio taas juoksee päättömänä koko lenkin ajan ja pysyy hoikkana suurista rasvamääristä ruuassa huolimatta. Helmi ei koskaan ole ollut jumissa, vaan saa omalla liikkumisellaan paikat vetreiksi. Sillä on turkki hyvässä kunnossa eikä se ole koskaan ontunut. En siis usko että se olisi rauhallinen minkään kipuilun takia. Se vaan on tempperamentiltään rauhallinen ja siksi lihoo. Helmi saa vaivaisen annoksen ruokaa päivässä ja mahdollisimman vähärasvaista (lukuunottamatta pakollisia öljyjä). Ainakaan ei mene rahaa ruokaan. Helmi tosiaaa täyttää 8 vuotta tässä kuussa ja haluan sen elävän vielä toiset 8 vuotta kevyesti ilman rasittavia liikakiloja. Minkähänlaisen mini-annoksen se raukka voi syödä sen jälkeen kun se on steriloitu? Helmillä kun on aina nälkä ja mikään ei voi sammuttaa sen suurta ruokahalua.

Uus-vanha lajivaltaus

Olen kilpaillut ja treenannut aktiivisesti agilityssa kuusi vuotta sitten ja laji on muuttunut huimasti noista ajoista. En tiedä puoliakaan termeistä, joita käytetään eri ohjauskuviosta, joskus valssi, takaaohjaus ja persjättö olivat taikasanat, mutta nyt laji on edistynyt niin paljin, että noilla taidoilla ei pärjää. En ole uskaltanut opettaa Miolle paljon agilityn saloja etten vain luo ongelmia jo heti alkuun, sillä pienetkin hionosäädöt voi parantaa suoritusta  ja edesauttaa menestyksen kovatasoisessa porukassa. Tämän kesän olen treenannut omaa liikkumista ja rääkki-juoksulenkeistä on ollut apua oman ehtimiseni kanssa radalla. Helmi on saanut luvan olla kouluttaja minun treeneissäni ja parempaa opettajaa saa hakea. Jos olen vähänkin myöhässä ohjauksessa, Helmi katoaa paikalta. Kirjaimellisesti. Se vetää niin pahasti herneet nenään, että saan sen just ja just kovan maanittelun ja tsemppaamisen jälkeen uudestaan kentälle. Silloin kun oma ohjaukseni on ajoissa Helmi toimii kuin unelma ja se on pirun nopea. Kummankin kanssa ollaan harjoteltu ohjauskuvioita lenkkien yhteydessä metsässä puiden kiertämisillä. On muuten haastavaa, mutta toivottavasti työ joskus palkitaan.

Maanantaina osallistuttiin agilityn alkeiskurssin pääsykokeeseen, seura ATT. Kokelaita oli paikalla noin 24 ja kurssille valitaan korkeintaan 16 koirakkoa. Eilen tuli sähköpostia, että meidät on valittu kurssille! En tiedä kumpi meistä on enemmän täpinöissään asiasta :)

Haku-treeneihin ollaan päästy huonosti kesän aikana ja tuntuu ettei me edistytä ollennkaan. Päätin jo kerran vaihtaa jälkeen ja ollaan sitä treenattu nyt enemmän. Miolla vaan on selvästi lahjoja enemmän haku-uralle ja onneksi ollaan nyt päästy parina kertana treenaamaan ja tauko on tehnyt hyvää. Lähetykset onnistuneet ja koira juoksee suoraan. Viime treeneissä olimme kentällä pimeään aikaan ja treenasimme pistojen syvyyttä, hallittavuutta keskilinjalla ja risteilyjä. Mio nauttii lajista kun siinä saa juosta niin paljon (toiminnan miehiä). Jälki on tylsempää kun se on niin seesteistä, mutta välillä on hyvä harjoitella kärsivällisyyttä. Viesti kiinnostaisi todella paljon ja Miolla riittäisi varmasti toimintakyky ja hermot siihen, mutta meillä ei ole kakkos-ohjaajaa :(

Tokoa ollaan käyty ottamassa maltilla ja Mio tietää kun laitetaan ketjupanta kaulaan niin sitten tehdään hommia ja menee täysin työ-moodiin. Ollaan treenattu luoksetulosta pysäytyksiä kohteen kierron yhteydessä ja vielä ainakin on sujunut hyvin. Seuraamisessa ollaan tehty paljon pysähdyksiä ja käännöksiä. Takapään käyttö käännöksissä on edelleen huono, mutta on parantunut kuitenkin. Kaukokäskyjä ollaan treenattu sisällä ja matkaa pidennetty, niin että Mio on sängyllä tai sohvalla ja näin ollen sillä ei ole pienintäkään mahdollisuutta tulla eteen päin. Seuraavaksi lisätään nouto ohjelmanumeroon.

Kuka tööttää?

Rimaa hipoen

Olen aina ollut tekemisissäni sinne-päin-tyyppiä ja Mion tullessa päätin, että opetan sille kaikki alusta asti kunnolla. Alku näytti lupaavalta ja pysyin suunnitelmassani, mutta eilisten toko kisojen jälkeen heräsin tähän päivään: pikkutarkka suorittaminen on jäänyt sinne alkuajan mielikuviin. Meidän suoritusta ei paranna yhtään se, että Mio on yhtä luova ja siitä se soppa syntyy kun molemmat sovellamme jotain omaa. Toisaalta meillä on lepposaa ja hauskaa töissä ja se on tärkeintä. Etenemisnopeutta olisi voinut hidastaa, mutta toisaalta kun kumpikaan ei kärsi ja aina voi hioa suoritusta paremmaksi, niin jatketaan näillä eväillä. Onneksi Miolla on paljon huumorintajua. Minulle ei varmaankaan sopisi jäyhä ja tosikko harrastuskaveri.

Uudessakaupungissa järjestettiin keskiviikkona iltakisat alo- ja avo-luokille. Tuomarina Toimi Ilkka Sten. Olin koko päivän stressannut koetta ja se vaan paheni iltaa kohden. Jälleen kerran kehään mentäessä pystyin hädintuskin kävelemään. Luoksepäästävyydesta saimme kympin vaikka Mio menikin tuomaria vastaan ja antoi ystävälliset poskisuudelmat. Paikallaan makaamisessa jouduin kaksoiskäskyttämään Mion maahan, mutta tuomari ei ollut kuullut ensimmäistä kuiskaustani ja luuli varmaan että odotan Mion huomiota ennen kuin käskytän. Hyvä niin, sillä paikallaan makuu meni täydellisesti! Mio ei hievahtanutkaan vaikka minulla olikin ongelmia seisomisen kanssa kun tärisin niin paljon. Saimme tästäkin liikkestä 10 pistettä ja Mio oli juuri niin rauhallisessa mielentilassa kuin halusinkin sen olevan.

Olimme loppupäässä ja minulla oli aikaa katsoa muiden suorituksia ja panikoiminenkin oli tiessään. Hain Mion, kun meitä ennen oli pari koiraa. Otin Miolle palkaksi frisbeen, jonka nähdessää sen silmät loistivat. Minä pääsen helpolla kun ei tarvitse herätellä koiraa ennen suoritusta. Mio oli niin liekeissä, että kehään mennessä sillä oli kieli poskella ja toinen poski reidessäni kiinni. Niinkin pahasti, että jouduin tönimään tieni kehään. Seuraaminen kytkettynä oli todella lyhyt ja Mio muistaakseni suoriutui siitä kunnialla. Minulla ei ollut niin hyvä tuuri, kun jälkeenpäin katsoin hampaiden raapimia käsiäni. Ainoat miinukst tuli taas perusasennoista, joissa se ei malta aina istua ja jouduin suhahtamaann hiljaa pysähdyksissä, jotta se istuisi. Onneksi tuomari ei kuullut. Pisteitä saimme 9.
Seuraamin ilman hihnaa ei ollut niin kaunista katsottavaa. Käännökset oli ok, pysähdyksessä ei istunut ja täyskäännöksessä Mio unohtui katselemaan kaihoisasti frisbeetä, joka huusi Mion nimeä koko kokeen ajan. Joka vapautuksen yhteydessä Mio teki salama-syöksymisen aarrettaan kohti, mutta onneksi tuli aina yhtä nopeasti myös minun luokseni. Aivan kuin olisi pidellyt liukasta saippuaa kädessä. Pisteitä herui vaivaiset 7.
Liikkeestä seiso ja maahan olivat mallisuorituksia ja pisteitä kummastakin 10!
Luoksetulo alkoi ja jatkui hyvin, mutta jälleen kerran perusasento-peikko esti kympin suorituksen. 9 pistettä.
Estehyppy. Noh, taas se frisbee. Mio ampaisi kehästä, tuli takaisin ja taas käskyn saadessaan FRISBEEN luo. Lopulta kuitenkin hyppäsi ja meni MAKAAMAAN?! Onneksi peli oli jo menetetty sen liikkeen osalta. Kokonaisvaikutus oli 8.

Meillä ei ole tarkoitus kerätä koulareita vaan tähtäämme suoraan ylöspäin. Tämä siksi, että oma mielenkiinto säilyy kun saa aina uutta treenattavaa. Kokeen loppupisteillä ei paljon ylpeillä, mutta ne riittivät meidän tavoitteeseen! 161 pistettä! Ja eikun treenailemaan AVO-luokkaa varten :)

My immortal

Meillä on ollut aina koiria ja kaikki ovat olleet todella tärkeitä ja aina on ollut vaikea luopua niistä niiden vanhetessaan. Silti on yksi ylitse muiden, josta on aina tiennyt, että sen hyvästeleminen ei tule olemaan helppoa. Jo heti pentuna siitä huomasi miten erityinen ja tärkeä koira se on, minulle. Se oli kaikessa mukana, mitä ikinä keksinkin, ja 10 vuotiaana oli paljon tekemistä. Siinä se koira pyöri mukana ja kivaa oli aina.

Kaikkea sattui ja tapahtui puuhaillessamme yhdessä.
Pentuna se kerran lähti minun, siskoni ja hänen kaverin kanssa mustikkaan ja olimme kaukana kotoa. Poimiessamme pentu makasi maassa ja sitä pisti kusiaiset. Jouduimme kantamaan sen siskoni kanssa kotiin. Se oli tuskaa meille kaikille, mutten vaihtaisi mitään pois.
Toinen tapaturma tapahtui agility kisoissa kun borderterrieri lähti jahtaamaan pentua, joka paniikissa juoksi verkkoaitaan ja ensimmäinen hammas lähti ja verta tuli. Samaisella reissulla lenkillä ollessamme vastaan tuli iso sekarotuinen koira, joka lähti jahtaamaan pentua. Siinä vaiheessa meinasi itku tulla, mutta onneksi sain koiran luokseni.

Vanhempani erosivat samana vuonna ja muutimme toiselle paikkakunnalle. Minun oli vaikea sopeutua uuteen luokkaan ja ympäristöön ja koira oli minulle tärkein kaveri tuolloin. Aina koulusta tullessani lähdin pennun kanssa leikkimään ja sille kelpasi kaikki tekeminen ja leikit: esteradat, lumileikit ja kaikki sekoilu. Sisällä juostiin ympäri kämppää koiraa pakoon, opetettiin se hyökkäämään kaikkeen kiinni, kuten ylös nostettuun peittoon tai patjaan. Vieraat sai aina pelätä omasta puolestaan, kun olimme siskon kanssa opettaneet että se on hauskaa jos kiljuu ja rimpuilee, silloin voi kahta kauheammin yrittää tehdä pusuhyökkäys.
Koiran ollessa vuoden menimme minun ensimmäiselle koiraleirille, jonka Kaisa Hilska järjesti. Paras muisto leiriltä oli agility treeneistä, kun lampaat olivat päässeet karkuun ja juoksivat kentälle. Olimme koiran kanssa ihan paniikissa ja hyppäsimme molemmat pöydälle turvaan. Toinen leirillä tapahtuva ihme oli kun koira ui ensimmäistä kertaa! Meillä oli vesipelastusta, koira veneessä, minä rannalla ja aikani houkuteltuani luovutin, käännyin ja sanoin heippa, jota seurasi molskahdus ja kääntyessäni koira räpiköi paniikissa rantaan: ÄLÄ JÄTÄ!

Olin aina mukana katsomassa eri treenejä johon äiti meni koiran kanssa ja opin paljon koiralajeista. Näyttelyissä yleensä esitin koiran ja meidän molempien kauhein kokemus oli Reijo Tuovisen tuomaroima näyttely. Meitä molempia jännitti ja tuomari haukkui molemmat meidät maanrakoon ja sanoi ettei voi antaa koiralle ykköstä, koska en saanut sitä olemaan pelkäämättä tuomari-setää. No ei me tuosta lannistuttu, vaan koirasta tuli valio.

Äiti löysi uuden miehen ja jouduimme taas muuttamaan ja taas jouduin vaihtamaan kavereita. Koira oli tässäkin elämänvaiheessa suuri tuki ja koiran avulla tutustuin uusin kavereihini. Edelleen touhusimme aina koulun jälkeen kaikkea kivaa ja tallikin oli lähellä, jonne pystyin sen ottamaan mukaan. Meillä oli myös pururata vieressä ja kerran talvella sain idiootin idean lähteä suksien kanssa lenkille. Koira kiinni vyötäröön ja MENNÄÄN! Sitten mentiin eikä pysähdytty. Vaikka kuinka yritin huutaa EVL:ssä kisaavaa koiraa pysähtymään niin ei se pysähtynyt. Ennen kuin ladulle tuli hiekkaa johon sukseni pysähtyivät. Minä tosin jatkoin ojaan.

Äiti oli aina luvannut, että saisin pennun tuosta koirasta, mutta rakkauden huumassa hän oli luvannut myös miehelleen pennun ja koska olin nuorempi niin minulla ei ollut päätösvaltaa. Olin kuudennella kun minuule tuli oma koira, 7 kk ikäinen, kivesvikainen sheltti, joka nimesin perunalastun mukaan, Taffel. Jälkeenpäin Taffe vaan. Taffe oli elänyt kennelissä koko pienen ikänsä, eikä ollut päässyt tarhasta pois kun vain eläinlääkäri-käynnillä pentuna. Sen kanssa jouduin taistelemaan kaikkien mahdollisten ongelmien kanssa, se pelkäsi omaa varjoaankin. Päästiin kuitenkin agilityssä jopa 3 luokkaan asti kisaamaan. Tuo koira opetti TODELLA paljon kärsimättömälle teinille ja olen oppinut olemaan erittäin hienovarainen koirien kanssa ja arvostamaan pieniäkin edistymisaskeleita.

Niin siinä kävi että pentuja syntyi 6 kpl, 1 narttu ja 5 urosta. Meille jäi uros ja narttu lähti sijoitukseen. Kaikista pennuista tuli erittäin tärkeitä, olivathan ne kaikkein parhaimman koiran pentuja. Näiden pentujen takia on vuodatettu paljon kyyneleitä, eikä tunteet katoa vaikka pennut olisivat jo aikuisia.

16 vuotta täytettyäni muutin Asikkalaan opiskelemaan ja otin Taffen mukaan. Elämäni koira jäi silloin äidin luokse ja näin sitä viikonloppuisin. Aika meni siivillä ja molemmat vanhettiin. Koira alkoi olemaan väsynyt ja voimaton ja tarpeeksi tutkittua, sillä paljastui kilpirauhasen vajaa toiminta. Sairaus oli syönyt koiraa ja lääkityksen tasapainon löytämiseen meni paljon aikaa. Kisaaminen loppui siihen dopingin takia.  

Äiti soitti tänään, että vanhus on jo niin huonossa kunnossa, että sille on varattu aika huomiselle. Koko päiväni on mennyt itseni kasaamiseen ja aina tilaisuuden tullen parkunut täyttä huutoa. Tämä on ollut jo tiedossa jonkin aikaa, mutta se tuntuu raskaammalta kuin muiden eläinten kanssa. Koskaan ei ole antanut itsensä edes ajattelevan, mitä jos tätä koiraa ei enää ole? Ja kun se todellisuus on nyt juuri läsnä, ei osaa kohdata sitä.

Töiden jälkeen ajoin suoraan äidin luokse. Koko ajan tuntui epätodelliselta ja viime metreillä radiosta alkoi soimaan: Only know you`ve been high when you feeling low. Only hate the road when you`re missing home. Only know you love her when you let her go, and you let her go" Se ei tehnyt yhtään kevyempää ratista. Olin päättänyt että teemme kaikkia kivoja asioita, joita olimme aina tehneet koulusta tullessani. Mutta tällä kertaa kun kutsuin ystävääni, se ei kuullut. Se tuli kyllä moikkaamaan, muttei nähnyt. Liikkuminen oli jo sen verran huonoa, että päätin jättää käpyjen ja pallojen heittämisen ja siirtyä sisälle keittiöön kahdestaan. Vanhemmiten siitä on tullut varkaista parhain ja kiero kuin korkkiruuvi. Mitkään kiellot eivät estä sitä varastamasta pöydältä. Joten päätin virkistää sen mieltä tekemällä voileivän, jonka "unohdan" pöydälle kun käyn jääkaapilla, ja jonka se voi käydä ovelana varastamassa. Syötyään leivän se alkoi nukkumaan ja kuorsaamaan, eikä herännyt vaikka lähdin jonkin ajan päästä ulos. Aurinko paistoi ja oli lämmin. Olisipa huomenna samanlainen ilma.


En voi sanoilla kuvailla miten paljon jään kaipaamaan Fasua. Jo lapsena tiesin millaisen koiran haluan isona ja se koira olisi aivan kuin Fasu. Nyt minulla on Mio, joka on täyttänyt nämä toiveet täydellisesti, onhan sillä hyvät geenit (Mio on Fasun siskon tyttären poika) ja koiraa etsiessäni halusin Fasun suvusta pennun ja sain sen. 

Fasu oli aina iloinen, mutta yksi lause sai sen täysin pois tolaltaan. Huomenna voin lausua nuo sanat ilman että juodun yltiömäisen pusuhyökkäyksen uhriksi: "Fasu. Enää ei leikitä, nyt mennään nukkumaan..."

my immortal

MH-testi

Viime viikonloppu vietettiin Mion synnyinpaikassa, Hässleholmissa Petran luona. Luvassa oli MH-testi ja pentutapaaminen. Oli mukava nähdä kaikki Mion 8 sisarusta ja heidän perheensä. Ihan mahtava viikonloppu!

Matkaan lähdettiin torstai illalla. Puntosta oli puhjennut rengas edellisellä viikolla ja äiti katsoi turvallisemmaksi vaihtoehdoksi, että ottaisin hänen seatin ja mukavampi se on matkustaa farkulla. Ensimmäinen opittu asia matkassa: älä syötä koiralle poron luita (joissa ei ole lihaa tarpeeksi) ennen yöpymistä laivassa, sillä koiralla saattaa mennä maha sekaisin luista! Mio herätti minut kolmelta yöllä halutessaan päästä tarpeille ja siinä silmät ristissä kömmimme ulkokannelle, joka oli kerrosta ylempänä. Eihän Mio pystynyt pidättämään ulos asti ja "räjähti" aulaan päästyään! Kiskoin Mion nopeasti mukanani ulos ettei lisää sotkua tulisi ja siivoaisin paskat kun tulen takaisin. Kun Mion olo helpotti, palasimme takaisin aulaan, jossa vartiat jo soittivat siivoojia paikalle. Taas tuli mieleen koiran omistamisen parhaat puolet.

                                                          Mio laivassa: Peek a Boo!

Perjantai aamulla parkeerasin auton sataman parkkipaikalle ja nukuin n. tunnin, jotta jaksaisin ajaa etelä-ruotsiin nukahtamatta. Ennen maratoonia, minun piti löytää tukholmasta yksi eläinlääkäri-asema, johon olin laittanut viestiä suomessa ja kysynyt onko okei jos tulen hakemaan eläinlääkärin nimmarin passiin. Ja vielä viestissä asia oli kunnossa, mutta paikan päälle päästyäni kaikki taas levisi käsiin. Sanoivat, että tarvitsee varata aika, jotta he voivat kirjoittaa nimen paperiin, muttei heillä ole aikoja tänään. Siinä siis toinen selväksi tullut asia: Varaa aika parin sekunnin kestävään nimikirjoitukseen! En ottanut nimmaria ollenkaan ja luotin että se ecinocci-lääkitys on voimassa sen kuukauden.

Matka etelä-ruotsiin kesti n. 7 tuntia pysähdyksineen ja olin perillä viideltä, vaikka navigaattori yritti eksyttää minut loppu matkasta. Petran luona oli jo Mion veli Iver perheineen, jotka olivat matkustaneet pohjois-ruotsista asti! Myöhemmin tulivat vielä Baera norjasta (12 h matka ilman pysähdyksiä!), Zolo tukholmasta ja Pipen ihan läheltä. Mion siskolla Eldalla, joka asuu Petralla, oli juoksut ja meille oli Mion kanssa varattu asuntoauto pihalle, jottei Mion tarvitse seota ennen MH-testiä. Petra teki maittavan illallisen ja oli mukava keskustella muiden pennun omistajien kanssa.

Lauantaina oli aikainen herätys ja aamupala syötiin Petran pihaan rakennetussa treenihallissa (kunnostettu lato, jossa agility- ja tokokenttä). Testipaikalle oli tunnin matka ja Mio oli ensimmäisessä ryhmässä kolmantena. Tuomarina oli Cånny, joka kasvattaa kelpejä sandskogen´s kennel-nimellä. Sama tuomari teki pentutestin tälle pentueelle. Oli kyllä mukavaa kun tuomarina oli rodun pitkänajan harrastaja joka tuntee rodun.

Ensimmäisenä testissä katsotaan koiran sosiaalisuus: kierretään yleisö, tervehditään testi-ohjaaja ja katsotaan miten hyvin koira lähtee ohjaajan mukaan ja kestää käsittelyn. Miolla ei ollut mitään ongelmaa tämän kanssa:

1a tervehtiminen: 4. Ottaa itse kontaktia tai vastaa siihen
1b yhteistyö: 4. Lähtee mukaan halukkaasti, kiinnostuu TO:sta
1c käsittely: 4.  Hyväksyy ja ottaa kontaktia

Seuraavana oli leikkiminen, jonka Mio aloitti nopeasti, lähti lelun perään ja haki sen minulle tapporavistusten kera, jonka jälkeen revittiin yhdessä lelua. Toisella kerralla sama, juttu mutta nyt se juoksi sen kanssa ympäri kenttää ja toi sen lopulta TO:lle. Mio leikki todella hyvin, niin kuin muutkin pennut.

2a leikkihalu: 4. Leikkii. Aloittaa nopeasti ja on aktiivinen.
2b tarttuminen: 5. Tarttuu heti, nappaa esineen vauhdista.
2c puruote ja taisteluhalu: 5. Tarttuu heti koko suulla. vetää, tempoo, ravistaa- kunnes TO irrottaa.

Kolmantena on viehe-juoksu ja Miolla on saalisviettiä sopivasti.


3a takaa-ajo: 4. kummallakin kerralla. Aloittaa kovalla vauhdilla päämäärähakuisesti, pysähtyy saaliille.
3b tarttuminen: 2. kummallakin kerralla. Ei tartu, nuuskii saalista.

Neljäntenä aktiiviteetti katsottiin 3 minuuttia kestävällä sessiolla, jossa ei tehdä yhtään mitään.


4 aktiiviteettitaso: 2. Tarkkailevainen, voi istua, seistä, maata.

Viidentenä oli etäleikki. Mio seurasi avustajaa tarkasti, mutta kun päästin sen vapaaksi se kaarsi suoraan pusikkoon, jossa oli kuulemma juuri ollut rusakko. Tästä johtuen Mio saapui avustajan luo vasta kun tämä oli tullut pois piilosta ja huuteli koiraa. Mio riemastui samantien, kun juostessaan kohti avustajaa huomasi, että sillä on LELU mukana. Mio leikki, vaikka ohjaaja oli passiivinen.

5a. kiinnostus: 3. Kiinnostunut avustajasta, seuraa ilman taukoja.
5b. uhka/agressio: 1. Ei osoita uhkauseleitä.
5c. uteliaisuus: 2. Saapuu linjalle aktiivisen avustajan luo.
5d. leikkihalu: 5. Tarttuu, vetää vastaan, ei irrota.
5e. yhteistyö: 5. Houkuttelee myös passiivista avustajaa leikkimään.
  
Kuudentena aloitettiin pelottelu haalarilla. Mio säikähti ja pysähtyi, katsoi hetken ja totesi että "jaa, siinäkö se?" Mioa ei voinut vähempää kiinnostaa haalari ja lähti haistelemaan rusakon jälkiä. Niinkuin tuomari sanoi, jokaisessa yllätys tilanteessa Mioa ei pelota, sitä ei vaan voisi vähempää kiinnostaa, kun ei koe yllätystä uhkana. Kertaakaan se ei osittanut epävarmuutta. Miolla (niinkuin kelpeillä yleensä) on vilkas tempperamentti ja näin ollen reagoi kaikkeen ja huomaa kaiken ympärillä tapahtuvan, ja reaktiot on salaman nopeita.  Mio tuli katsomaan kun huusin sen takaisin hajujen perästä ja jatkettiin samantien kävelemällä haalarin ohi. Kerran Mio kiersi puun, mutta muuten se tarjosi seuraamista :D

6a. pelko: 3. Väistää kääntämättä katsettaan pois haalarista.
6b. puolustus/aggressio: 1. Ei osoita uhkauseleitä.
6c. uteliaisuus: 2. Menee haalarin luo kun ohjaaja puhuu kyykyssä, houkuttelee koiraa.
6d. jäljelle jäävä pelko:2. Pieni niiaus tai liikkumisnopeuden vaihtelu jollain ohituskerralla.
6e. jäljelle jäävä kiinnostus: 1. Ei osoita kiinnostusta haalariin.

Testin seitsemäs koitos oli räminälaite, jossa testataan ääniherkkyys. Tässä sama homma kuin haalarissa: ei kiinnosta, kun on mielenkiintoisia hajuja. Pentuna Mio meni katsomaan jokaista mielenkiintoista asiaa, mutta tämä on jäänyt kun asumme vilkkaalla kerrostalo-alueella, Mio on jo nähnyt kaikki erikoisuudet arkielämässä.

7a Pelko: 3. Väistää kääntämättä pois katsettaan.
7b. uteliaisuus: 2. Menee räminälaitteen luo kun ohjaaja puhuu kyykyssä ja houkuttelee koiraa.
7c. jäljelle jäävä pelko: 1. Ei minkäänlaisia liikkumisnopeuden vaihteluita.
7d. jäljelle jäävä kiinnostus: 1. Ei osoita kiinnostusta räminälaitetta kohtaan.

Kahdeksas osio sisälsi kivoja ihmisiä pukeutuneena hassuihin asuihin, eli aaveet. Mio näkee päivittäin outoja ihmisiä runosmäessä, jossa asumme, joten oudosti liikkuvat ihmiset ovat ihan normaaleita. Mio seisoi rentona vieressäni ja kun päästin sen vapaaksi se lähti muualle haistelemaan, taas vaihteeksi. Hyvin se on ainakin koulutuksen jättämisestä sisäistänyt. Tuli kuitenkin katsomaan aaveita ja riemu repesi kun kaavun alta paljastui sama täti joka oli aikasemmin leikkinyt!

8a puolustus/agressio: 1. Ei osoita uhkauseleitä
8b tarkkaavaisuus: 5. Tarkkailee molempia aaveita koko osion ajan.
8c pelko: 1. On ohjaajan edessä tai sivulla.
8d uteliaisuus: 3. Menee katsomaan kun ohjaaja seisoo avustajan vieressä.
8e kontakti aaveeseen: Ottaa itse kontaktia.

Lopuksi tultiin takaisin lähtöpisteeseen ja Mio muisti että täällä LEIKITTIIN! Se tiesi että lelut on puskassa ja paineli menemään TO:n perässä hakemaan niitä sieltä. Sama leikki kuin alussa ja Mio käyttäytyi samalla tavalla leikkiessään kuin aiemmissa osuuksissa. Minun kanssa leikkiessä ammuttiin kaksi kertaa joista kummallakin Mio irrotti, ei katsonut laukauksia vaan jatkoi samantien leikkimistä. Toiset kaksi laukausta tuli passiivisena seistessä eikä Mio reagoinut kun vaan katsomalla laukausten suuntaan.

9a leikkihalu: 4. Leikkii, aloittaa nopeasti ja on aktiivinen
9b tarttuminen: 5. Tarttuu heti koko suulla.

10 ampuminen: 1. Ei häiriinny, havaitsee nopeasti ja sen jälkeen täysin välinpitämätön.

Koko pentue oli tasainen ja saimme testin ennätys ajassa suoritettua kun kukaan ei pelänny mitään! Kaikki olivat sosiaalisia ja reippaita. Jokainen leikki paremmin kuin hyvin, toimintakyky säilyi, palautuminen tapahtui samantien, ei agressiivisuutta tai uhkaa ja KAIKILLA AMPUMINEN 1! Olen niin iloinen Petran puolesta, että hänen kasvatustyönsä on lähtenyt näin hyvin käyntiin. Ihan mieletön pentue kaikin puolin!

Kuvan ottanut: Malin Bording
Mio ja hänen Mini-Me, sisko Pipen. Täysin saman näköset, kokoa lukuunottamatta :D (Pipen 41 cm, Mio 53 cm) Pennut oli kaikki erinäköisiä keskenään (paitsi Mio ja Pipen). Nartut on pieniä (suurin on 44 cm) ja urokset isoja (kaikki yli 51 cm). Suurinosa oli perinyt enemmän isänsä ulkonäköä. Mio ja Pipen olivat ainoat punaisen väriset, pidempi turkkiset... muistuttavat kettuja :D

Testin jälkeen suuntasimme takaisin Hässleholmiin, jonne kaikki pääsivät tulemaan viettämään iltaa. Petralla on iso tila maalla ja kaikille löytyi nukkumatila. Ensin otettiin kuvia koirista, jonka jälkeen nostettiin malja hyvin menneelle testille. Petra antoi vielä kaikille pennuille lahjapaketit, jotka sisälsi herkkuja :) Ilallinen tarjoiltiin treeniladossa, joka oli koristeltu kauniiksi ja saimme ihastella muutamaa koiratanssi esitystä (Sabine ja Mion veli Iver edustavat koiratanssijoukkuetta mestaruuskisoissa Hollannissa.)

Sunnuntai aamulla lähtö tapahtui jo kymmeneltä ja hyvä niin sillä tukholmassa oli kauhea ruuhka ja olin juuri oikeaan aikaan satamassa. Lauantaina tukholmassa oli ollut kelpieiden erikoisnäyttely ja näin satamassa yhden suomalaisen kelpien :) Meidän kasvatilla Milalla, joka asuu ruotsissa, oli mennyt hyvin näyttelyssä: BIS pentu 14:sta pennusta!

Ihan mahtava viikonloppu ja suuret kiitokset Petralle ja hänen miehelleen Peterille tästä viikonlopusta! Petra on todella onnekas kun hän on saanut pennuille niin mukavat ja aktiiviset kodit, ja me kasvatin omistajat olemme onnekkaita niin hyvästä kasvattajasta <3
2015 pentueelle järjestetään MT eli ruotsalainen luonne-ja ulkomuototesti/katselmus (KORAD) ja tuomari on sama kuin pentu ja MH testissä. Testiä odotellessa :)
Mio ja Pipen taas :)

Ryhmäkuvassa vasemmalta oikealle: Pipen, Elda, Lira, Baera ja Gira. Yksittäiskuvassa kaunis äiti, Lira <3