My immortal

Meillä on ollut aina koiria ja kaikki ovat olleet todella tärkeitä ja aina on ollut vaikea luopua niistä niiden vanhetessaan. Silti on yksi ylitse muiden, josta on aina tiennyt, että sen hyvästeleminen ei tule olemaan helppoa. Jo heti pentuna siitä huomasi miten erityinen ja tärkeä koira se on, minulle. Se oli kaikessa mukana, mitä ikinä keksinkin, ja 10 vuotiaana oli paljon tekemistä. Siinä se koira pyöri mukana ja kivaa oli aina.

Kaikkea sattui ja tapahtui puuhaillessamme yhdessä.
Pentuna se kerran lähti minun, siskoni ja hänen kaverin kanssa mustikkaan ja olimme kaukana kotoa. Poimiessamme pentu makasi maassa ja sitä pisti kusiaiset. Jouduimme kantamaan sen siskoni kanssa kotiin. Se oli tuskaa meille kaikille, mutten vaihtaisi mitään pois.
Toinen tapaturma tapahtui agility kisoissa kun borderterrieri lähti jahtaamaan pentua, joka paniikissa juoksi verkkoaitaan ja ensimmäinen hammas lähti ja verta tuli. Samaisella reissulla lenkillä ollessamme vastaan tuli iso sekarotuinen koira, joka lähti jahtaamaan pentua. Siinä vaiheessa meinasi itku tulla, mutta onneksi sain koiran luokseni.

Vanhempani erosivat samana vuonna ja muutimme toiselle paikkakunnalle. Minun oli vaikea sopeutua uuteen luokkaan ja ympäristöön ja koira oli minulle tärkein kaveri tuolloin. Aina koulusta tullessani lähdin pennun kanssa leikkimään ja sille kelpasi kaikki tekeminen ja leikit: esteradat, lumileikit ja kaikki sekoilu. Sisällä juostiin ympäri kämppää koiraa pakoon, opetettiin se hyökkäämään kaikkeen kiinni, kuten ylös nostettuun peittoon tai patjaan. Vieraat sai aina pelätä omasta puolestaan, kun olimme siskon kanssa opettaneet että se on hauskaa jos kiljuu ja rimpuilee, silloin voi kahta kauheammin yrittää tehdä pusuhyökkäys.
Koiran ollessa vuoden menimme minun ensimmäiselle koiraleirille, jonka Kaisa Hilska järjesti. Paras muisto leiriltä oli agility treeneistä, kun lampaat olivat päässeet karkuun ja juoksivat kentälle. Olimme koiran kanssa ihan paniikissa ja hyppäsimme molemmat pöydälle turvaan. Toinen leirillä tapahtuva ihme oli kun koira ui ensimmäistä kertaa! Meillä oli vesipelastusta, koira veneessä, minä rannalla ja aikani houkuteltuani luovutin, käännyin ja sanoin heippa, jota seurasi molskahdus ja kääntyessäni koira räpiköi paniikissa rantaan: ÄLÄ JÄTÄ!

Olin aina mukana katsomassa eri treenejä johon äiti meni koiran kanssa ja opin paljon koiralajeista. Näyttelyissä yleensä esitin koiran ja meidän molempien kauhein kokemus oli Reijo Tuovisen tuomaroima näyttely. Meitä molempia jännitti ja tuomari haukkui molemmat meidät maanrakoon ja sanoi ettei voi antaa koiralle ykköstä, koska en saanut sitä olemaan pelkäämättä tuomari-setää. No ei me tuosta lannistuttu, vaan koirasta tuli valio.

Äiti löysi uuden miehen ja jouduimme taas muuttamaan ja taas jouduin vaihtamaan kavereita. Koira oli tässäkin elämänvaiheessa suuri tuki ja koiran avulla tutustuin uusin kavereihini. Edelleen touhusimme aina koulun jälkeen kaikkea kivaa ja tallikin oli lähellä, jonne pystyin sen ottamaan mukaan. Meillä oli myös pururata vieressä ja kerran talvella sain idiootin idean lähteä suksien kanssa lenkille. Koira kiinni vyötäröön ja MENNÄÄN! Sitten mentiin eikä pysähdytty. Vaikka kuinka yritin huutaa EVL:ssä kisaavaa koiraa pysähtymään niin ei se pysähtynyt. Ennen kuin ladulle tuli hiekkaa johon sukseni pysähtyivät. Minä tosin jatkoin ojaan.

Äiti oli aina luvannut, että saisin pennun tuosta koirasta, mutta rakkauden huumassa hän oli luvannut myös miehelleen pennun ja koska olin nuorempi niin minulla ei ollut päätösvaltaa. Olin kuudennella kun minuule tuli oma koira, 7 kk ikäinen, kivesvikainen sheltti, joka nimesin perunalastun mukaan, Taffel. Jälkeenpäin Taffe vaan. Taffe oli elänyt kennelissä koko pienen ikänsä, eikä ollut päässyt tarhasta pois kun vain eläinlääkäri-käynnillä pentuna. Sen kanssa jouduin taistelemaan kaikkien mahdollisten ongelmien kanssa, se pelkäsi omaa varjoaankin. Päästiin kuitenkin agilityssä jopa 3 luokkaan asti kisaamaan. Tuo koira opetti TODELLA paljon kärsimättömälle teinille ja olen oppinut olemaan erittäin hienovarainen koirien kanssa ja arvostamaan pieniäkin edistymisaskeleita.

Niin siinä kävi että pentuja syntyi 6 kpl, 1 narttu ja 5 urosta. Meille jäi uros ja narttu lähti sijoitukseen. Kaikista pennuista tuli erittäin tärkeitä, olivathan ne kaikkein parhaimman koiran pentuja. Näiden pentujen takia on vuodatettu paljon kyyneleitä, eikä tunteet katoa vaikka pennut olisivat jo aikuisia.

16 vuotta täytettyäni muutin Asikkalaan opiskelemaan ja otin Taffen mukaan. Elämäni koira jäi silloin äidin luokse ja näin sitä viikonloppuisin. Aika meni siivillä ja molemmat vanhettiin. Koira alkoi olemaan väsynyt ja voimaton ja tarpeeksi tutkittua, sillä paljastui kilpirauhasen vajaa toiminta. Sairaus oli syönyt koiraa ja lääkityksen tasapainon löytämiseen meni paljon aikaa. Kisaaminen loppui siihen dopingin takia.  

Äiti soitti tänään, että vanhus on jo niin huonossa kunnossa, että sille on varattu aika huomiselle. Koko päiväni on mennyt itseni kasaamiseen ja aina tilaisuuden tullen parkunut täyttä huutoa. Tämä on ollut jo tiedossa jonkin aikaa, mutta se tuntuu raskaammalta kuin muiden eläinten kanssa. Koskaan ei ole antanut itsensä edes ajattelevan, mitä jos tätä koiraa ei enää ole? Ja kun se todellisuus on nyt juuri läsnä, ei osaa kohdata sitä.

Töiden jälkeen ajoin suoraan äidin luokse. Koko ajan tuntui epätodelliselta ja viime metreillä radiosta alkoi soimaan: Only know you`ve been high when you feeling low. Only hate the road when you`re missing home. Only know you love her when you let her go, and you let her go" Se ei tehnyt yhtään kevyempää ratista. Olin päättänyt että teemme kaikkia kivoja asioita, joita olimme aina tehneet koulusta tullessani. Mutta tällä kertaa kun kutsuin ystävääni, se ei kuullut. Se tuli kyllä moikkaamaan, muttei nähnyt. Liikkuminen oli jo sen verran huonoa, että päätin jättää käpyjen ja pallojen heittämisen ja siirtyä sisälle keittiöön kahdestaan. Vanhemmiten siitä on tullut varkaista parhain ja kiero kuin korkkiruuvi. Mitkään kiellot eivät estä sitä varastamasta pöydältä. Joten päätin virkistää sen mieltä tekemällä voileivän, jonka "unohdan" pöydälle kun käyn jääkaapilla, ja jonka se voi käydä ovelana varastamassa. Syötyään leivän se alkoi nukkumaan ja kuorsaamaan, eikä herännyt vaikka lähdin jonkin ajan päästä ulos. Aurinko paistoi ja oli lämmin. Olisipa huomenna samanlainen ilma.


En voi sanoilla kuvailla miten paljon jään kaipaamaan Fasua. Jo lapsena tiesin millaisen koiran haluan isona ja se koira olisi aivan kuin Fasu. Nyt minulla on Mio, joka on täyttänyt nämä toiveet täydellisesti, onhan sillä hyvät geenit (Mio on Fasun siskon tyttären poika) ja koiraa etsiessäni halusin Fasun suvusta pennun ja sain sen. 

Fasu oli aina iloinen, mutta yksi lause sai sen täysin pois tolaltaan. Huomenna voin lausua nuo sanat ilman että juodun yltiömäisen pusuhyökkäyksen uhriksi: "Fasu. Enää ei leikitä, nyt mennään nukkumaan..."

my immortal